MielipidemiesSyyllisyyden tunne on seurannut minua aina. Niin kauan kuin muistan, olen kaihtanut kiinni jäämistä milloin mistäkin syystä. Usein syy huonoon omatuntoon on kuitenkin turha, joskus myös käsittämätön.
Silti minusta tuntuu, että huono omatunto on aivojeni oletusasetus. Se kuluttaa henkistä voimaani ja häiritsee mielenrauhaa.
Suomen mielenterveysseuran mukaan syyllisyys saattaa tuntua perusahdistuksen lisäksi kehollisina oireina kuten ”puristavana tunteena pallean seudulla tai rintakehässä, kiristävänä vanteena päässä, kehon pistelynä, kuumotuksena tai hikoiluna tai jonkinasteisena pahoinvointina tai kuvotuksena.”
Seura tarjoaa myös neuvon: ”Jos tunnet syyllisyyttä, yritä pohtia, mihin se liittyy ja mikä sitä aiheuttaa. Kuinka kauan olet sitä kokenut, ja onko tunne jatkuva?”
”Mihin syyllisyys liittyy ja mikä sitä aiheuttaa?” Mikä siis on syyllisyyden syy.
On selvää, että ymmärtääksemme syyn merkityksiä tulee miettiä käsitteen ilmenemistä maailmassa, jossa syyllisyyttä koetaan. Voimme aloittaa tutkimukset tutusta yhteiskunnasta.
Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa syyllisyyden käsite on paitsi keskeinen myös kirjavan harmaa.
Klassisen (vallan) kolmijaon mukaan lainsäätäjät määrittelevät syyllisen, poliisi etsii syyllisen ja tuomari tuomitsee syyllisen. Käytännössä juridinen järjestelmä on kuitenkin supertuuhea yleisten reunaehtojen vyyhti, joka vain tuuhenee oikeusjuttu oikeusjutulta. Siitä huolimatta järjestelmän sopima syyllisen määritelmä heijastuu kouluihin, työpaikoille, järjestöihin, uskontoihin ja perheyhteisöihin. Laki pätee sovellettuna kaikkialla yhteiskunnassa. Jos lakia rikkoo, eli syyllistyy rikokseen, joutuu hyvittämään tekonsa laissa säädetyn hinnaston mukaan. Ylinopeudesta 30 päiväsakkoa; töhrystä seinässä 10 päiväsakkoa. Järjestelmä kutsuu maksua nimellä sakko.
Lain mukaan syyllisyyteen johtavat teot edustavat kuitenkin vain hyvin suppeaa otantaa syyn johdannaisista. Paljon mukavampaa kuin oikeussalissa, syyn ja seurauksen ketjuja on seurata luonnossa. Puutarhassa voi vaikka tarkkailla mehiläisten elämää. Lennellessään ravinnon ja rakennustarpeiden perässä ne pölyttävät samalla apiloita, joiden kukinnot näin hedelmöittyvät ja niihin ilmestyy siemeniä, jotka puolestaan putoavat multaan versomaan uusia apiloita.
Luonnon ihmettä voidaan tietenkin tarkastella paljon yksityiskohtaisemminkin, muttei täydellisen yksityiskohtaisesti, sillä syiden ja seurausten määrä, joka johtaa kasvin siemeneen on todellisuudessa päätä huimaava. Romanttisessa mielessä syyllisyyden ja kukkien välinen syy-seuraussuhde on ilmeinen. Kukkakimppu on katuvan pettäjän alkusoitto anteeksipyynnölle.
Logiikan termein taas voidaan todeta, että siitepölyä kantavan mehiläisen vierailu emikukassa on riittävä syy kasvin pölyttymiselle, ja että siementen tuotanto on välttämätön syy uusien kasvien kasvulle.
Lainopillisesta, luonnollista tai loogisesta syyllisyyden määritelmästä poiketen syyllisyyden tunne palleassa on henkilökohtaisempi ja yksilön kannalta välittömämpi kuin valtiosysteemi tai mehiläisten puutarha.
Kehityspsykologit tutkivat muun muassa lapsen henkistä kehitystä suhteessa hänen oppimiinsa käsitteisiin. Lapselle sanat kuten vaikkapa äiti, auto ja syyllisyys muodostuvat merkittäviksi hänen yhdistäessään ne ilmiöiden ja tapahtumien suhteisiin. Kieli ja ajattelu kehittyvät edelleen hänen oppiessaan kommunikoimaan tunteistaan kielen käsitteellisen viitekehyksen varassa.
Kielen ja ajattelun suhde on osa ihmistä halki elämän, myös lapsuuden jälkeen. Näin ollen se kuinka olen oppinut tulkitsemaan käsitettä syy, määrittelee suhteeni termin viittauskohteisiin. Eräs näistä kohteista on syyllisyys, ja huono omatunto on sen subjektiivinen kokemus.
Huonoa omaatuntoa poteva on erityisen heikoilla silloin kun avain hänen armahtamiseensa sijaitsee hänen itsensä ulkopuolella. Hän on muiden armoilla. Tämän ovat huomanneet uskonnolliset järjestelmät, kultit ja armeijat, jotka rakentavat hierarkiansa aina omientuntojen varaan. Yhteisöt oikeuttavat sääntönsä syyllisyyden uhan kautta ja sanovat, ”älä varasta, se on syntiä, siitä joudut kadotukseen. Tahdotko olla syyllinen omaan kadotukseesi?” tai ”ammu tuota solttua pyssyllä, se uhkaa isänmaatasi. Tahdotko olla syyllinen isänmaasi tuhoon?”
Syyllisyys ja sen uhka ovat alistajan lempityökalut. Ne hän väittää saaneensa korkealta voimalta. Kiihkeät lähetyssaarnaajatkin uskottelivat tullessaan, että Jumala pyysi heitä varoittamaan muita pakanoista, jotka langettavat onnettomuuksia hartaan kansan harteille. Kiristäjät uhkaavat uhriaan häpeällisillä paljastuksilla, yhteisön pilkalla. Asekauppiaat syyllistävät pasifisteja epäisänmaallisuudesta. Heidän mielestään sotilaan omatunto on puhtaampi.
Olen miettinyt kuumeisesti, kuinka erottaisin toisistaan tapaukset joissa minä olen syy ja joihin olen syyllinen. Milloin tekoni on osa syiden kimppua, ja milloin tulee tuntea syyllisyyttä. En ole löytänyt vastausta kysymykseen, mutta olen ehkä löytänyt syyn tai ainakin syyllisen siihen, miksi en ole löytänyt vastausta. Syyllinen on suomen kieli!
Suomen kieli nimittäin tarjoaa syyn ja syyllisyyden probleemiin vähemmän työkaluja kuin monet muut kielet. Verratessa termejä Euroopan yleisimpien kielten vastaaviin, havaitsemme erottelun, joka puuttuu suomen kielestä.
Kausaalinen syy on englanniksi cause. Syyllisyys sen sijaan guilt. Englannin kieli siis erottelee toisistaan tyylikkäästi kausaaliseen ja omatuntoon viittaavat termit. Samoin espanja: causa – culpa; ranska: cause – culpabilité; saksa: Ursache – Schuld; ruotsi: orsak – skuld; venäjä: причина – вина. Kaikilla naapureillamme on oma syystä selkeästi poikkeava sana syylliselle. Suomessa meillä on vain syy – syyllisyys! Missä mielikuvitus? Kom igen!
Syytän suomen kieltä siitä, että puuttuvan erottelun johdosta äidinkieliset aivoni eivät ikinä oppineet erottamaan kausaaliketjua ja omatuntoa toisistaan yhtä selkeästi kuin englantilaiset tai ranskalaiset aivot.
Syy syntyperäiseen syyllisyyteeni on, että elämäni ensimmäinen havainto itsestäni syynä sekoittui tunteeseen itsestäni syyllisenä, ja siksi mieleni on tuomittu etsimään menneisyyttään äärettömien syiden vyyhdistä – selvittääkseen osuutensa tapahtumiin, jotka johtivat tähän hetkeen. Hetkeen, jona poden syyllisyyttä.
Mutta miksi? Miksi etsin edellistä syytä edeltävää syytä, jos etsiessäni syytä löydänkin vain syyllisyyden?
Jälleen hyvä kirjoitus, kiitos!
Tulee mieleen se, että Raamatun vanhoissa kreikan kielisissä versioissa on kokonaista seitsemän eri sanaa, jolla tarkoitetaan Jumalaa vastaan rikkomista. Sanojen merkityksellä on varsin räikeitä sävyeroja aina tyyliin liukastumisesta (agnoema) aktiivisen tekoon Jumalaa vastaan (asebeia), kuten murhaaminen. Jopa viaton “karhunpalvelus”, eli hyvää tarkoittava teko joka kääntyykin sattumalta “pahaksi” on saanut oman sanansa (hamartia).
Suomen kielessä kaikki edellä mainitut ja vielä liuta muitakin on selkeyden vuoksi niputettu yhden sanan alle: SYNTI.
On syntiä kompuroida, on syntiä murhata, on jopa syntiä tehdä palvelus toiselle, mikäli hyvä teko jonain päivänä syyn ja seurauksen arvaamattomissa tuulissa kääntyykin kohdettaan vastaan. Selkeys on tietysti hyvä, mutta tekeekö kielemme itse karhunpalveluksen, kun nämä kaksi ääripäätä ja kaikki niiden välillä kuulostaa äkkiseltään samanarvoisilta rikkeiltä? Tekeekö kielemme rajoittuneisuus näin syntiä meitä ja jopa Jumalaa vastaan?
Asiasta aivan muualle.
Synti, syynti, syynätä syntiä, syntyjä syviä. Muinaissuomalaiset pakanatietäjät etsivät henkimaailmasta sanojen ja ilmiöiden syntyä, voidakseen hallita niitä. “Synty” on yllättävän samankaltainen sana kuin “synti”. Olisi mukava kuulla niiden etymologiasta jotain, jos joku lukija vaikka osaisi kertoa. Kuinka vanhaa perua on “synti”? Ja onko sattumaa, että sanat ovat niin lähellä toisiaan? Luultavasti. Mutta sisäinen foliohattuni miettii väksinkin, että onko kyseessä proto-Suomeen saapuneen katolisen kirkon pyrkimys niputtaa yhteen kaikkein tärkein ja pyhin luonnonuskomuksen toiminta, eli synnyn selvittäminen, synnin kanssa?
Aivan kuten ukkosenjumala Perkeleestä tulikin yllättäen paholainen, antiteesi kristittyjen jumalalle. Tai pyhä luonnonpalvontapaikka “hiisi” saikin merkityksen pahansuopana ja demonisena olentona. Teet samaa parannustyötä kuin aina ennenkin, mutta yhtäkkiä tajuatkin palvovasi paholaista paikassa, joka on demoninen.
Samaa syyllisyyttä tämä on epäilemättä aiheuttanut esi-isissä kuin kielemme mahdollisesti meissä tänä päivänä.
Rönsyileekö tämä kommentti vähän liikaa? On jotenkin syyllinen olo nimittäin.
Luultavasti syntyperäiselle syyllisyydelle ei kannata etsiä selitystä filosofiasta. Syyllisyyden entiteetti piiloutuu biologian, psykologian ja sosiologian syövereihin. Toteutuakseen syyllisyys ja ulkopuolisuus tarvitsee niitä kaikkia.
Ihmisyksilön genetiikkaan emme toistaiseksi voi vaikuttaa mutta lapsen elämään sitäkin enemmän. Herkkyys tai taipumus on geeneissä mutta syyllisyys elää niiden ulkopuolella. Ulkoisen tekijän olemassaolo tai sen puuttuminen voi synnyttää epävarmuutta, vierautta ja syyllisyyttä lapsen tietoisuudessa ja vaikuttaa läpi elämän.
Yhteiskunnallispoliittisena välineenä syyllistämisellä on ikiaikaiset perinteet ja luultavasti me suomalaiset olemme erityisen eteviä syyllistymään ja syyllistämään. Syyt ovat syvällä Suomen historiassa, kollektiivisen muistin utuisessa hämärässä.
Domo doctus, kiitos kirjoituksesta.
Se kirvoitti kysymyksiä mieleeni.
Erityisesti syyllisyyden tunne osana lapsen kehitystä kiinnitti huomioni.
Ajatusleikkinä mietin, olisiko kasvattaminen ilman syyllisyyden uhkaa edes mahdollista.
Jos olisi, muuttuisivatko anteeksipyyntö ja anteeksianto turhiksi rituaaleiksi kasvattajan ja kasvatettavan välillä?
Uskon myös, että suomalaiset ovat ’eteviä syyllistymään ja syyllistämään’. Tosin on vaikea tietää varmasti. Asiaa lienee mahdoton tilastoida. Jos kuitenkin tunne olisi mitattavissa, seuraisin tilannetta tarkasti. Olisi hauska tietää, kuinka syyllisiä ollaan Tampereella, New Yorkissa ja Vatikaanissa.
On houkuttelevaa uppoutua kysymyksiin syyllisyydestä. Mutta syyllisyyden miettimiseen liittyy ongelma, joka on nähdäkseni sama kuin nostalgiassa ja menneiden haikailussa. Syyllisyyden miettiminen on nimittäin pääosin muistelemista eikä uusien muistojen hankkimista.
Siinä on jotain taantumuksellista.
Olen jostain kumman syystä nähnyt erään viisauden toistuvan viime aikoina sosiaalisen median alustoilla. Virke palvelee tätä aikaa, mutta sopii hyvin myös aiheeseemme. Søren Kierkegaard kirjoitti: ”elämää ymmärretään taaksepäin, mutta se on elettävä eteenpäin”.
Hyvä motto tälle päivälle – katsokaamme eteenpäin.
The next time I read a blog, Hopefully it does not fail me just as much as this particular one. I mean, Yes, it was my choice to read through, but I truly believed youd have something helpful to talk about. All I hear is a bunch of moaning about something you could possibly fix if you werent too busy seeking attention.
KizEoYFOQvNB
Awesome https://lc.cx/xjXBQT