Ismi on ajattelun apuväline – ei suojapuku

Kuvittele mielessäsi iso kaljupää, joka läksyttää olutta juovaa pitkätukkaa junassa maustaen viestiään kutsumalla tätä kommunistiksi. Pitkätukka vastaa nimittelyyn haukkumalla kaljupäätä vuorostaan fasistiksi ja jatkaa oluen juontiaan. Ismileimasimet ovat nyt tehneet molempien otsaan jäljen. Mitä leimat kertovat ihmisestä? Eivät juuri mitään, pikemminkin päin vastoin.

Kaljupäätä fasistiksi nimittävä sinkoaa kohteensa mustaan mielikuvamyllyyn, jossa pyörivät sikin sokin Mussolinin rintanapit, Francon soihdut ja Hitlerin pärskeet. Ilmassa leijuvan totalitarismin uhan vallitessa nimittelijä ihmettelee suurieleisesti, kuinka hänen vastustamansa ismit kahmivat vielä tänäänkin istejä riveihinsä, ja hän väsymättä vertailee tuota ismiä edustamaansa parempaan ismiin.

‘Ismi’ juontuu muinaiskreikan suffiksista-ισμός (-ismós), joka tarkoittaa kategorisointia tietyn aatteen tai ajatussuunnan raameihin. Hetkenä jona ihminen pukee ismin ylleen ja samastuu siihen, hän muuttuu ihmisestä istiksi ja hänen kehityksensä ajattelevana yksilönä taantuu.

Isti rajoittaa itsensä tarkastelemaan ympäristöään vain omien mustavalkolasiensa läpi. Hän pysyttelee oman isminsä asialla, ja hänen tehtävänsä on estää toisen, kilpailevan ismin nousu, sillä tämä toinen ismi on hänen ismiään huonompi.

Media rakastaa istittelyä, sillä ihmisryhmien välinen kitka on puhdasta käyttövoimaa istin tarpeelle pysyä omassa kannassaan eli oikeassa, nyt ja aina. Istit ahmivat valikoivasti ismiuutisia kuin halvasta buffetista ja uskovat voimaantuvansa yksilöinä yhteisen aatemaailman yksitoikkoisesta ravinnosta.

Ismi on muuri, joka erottaa hyvikset pahiksista. Istit pyrkivät jengiytymään, missä kohtaavatkin. He kokoontuvat foorumeille rajailemaan ajatteluaan erilaisin etuliittein kuten kommun– tai fas-, ja rentoutuvat oikeassa olon tunnelmaan vanhojen mielleyhtymien kylpyaltaassa.

Nimittely on kuitenkin informatiivisesti tyhjää, sillä istiksi nimittelijän kohde on vääjäämättä karrikoitu henkilöhahmo – arkilogiikan termein ’olkiukko’, jota grillataan oikeamielismin roviolla. Julkinen muiden ihmisten nimittely isteiksi on turhanpäiväistä ja tyylitöntä, jopa haitallista.

Istit viihtyvät kollektiivin suojissa, koska näin he saavat taakseen historian sivun verran aatteellisia tukijoita. Istit kuulevat mielessään hymisevän kuoron, jonka riveissä on sata Fidel Castroa, Karl Marxia ja Milton Friedmania.

Mutta myös kuoro on abstraktio, joka koostuu ihan tavallisista salaa riveissään piereskelevistä ihmisistä. Ismien nimet eivät kerro ihmisen todellisesta eli kokonaisesta hahmosta mitään olennaista, sillä istit eivät määritelmälleen uskollisesti pyri etsimään totuutta omaa pientä palstaansa pidemmältä, vaan todistamaan oman tilansa hienommuus. Juuri tässä piilee ismin kataluus. Se ei etsi.

Istille on luonteenomaista tähdentää omaa isteyttään ja nimitellä muita ihmisiä halveeraten heidän ismejään. Isteys kahlitsee ihmisen ja hänen älyllisen potentiaalinsa. Ismien vangit ovat ylpeitä kahleistaan. Mutta kuten tunnettua, ylpeys käy umpimielisyyden edellä.

Ajatelkaa tapauksia, joissa tietyn ismin kannattaja keksii elämää parantavan innovaation, mutta toisen ismin edustaja ei hyväksy sitä, sillä keksijä on isteyttään ristinyt keksinnön oman isminsä nimeen. Esimerkkiä voi etsiä vaikka eduskunnasta, jossa puoluekuriksi nimitetty ismietiketti pitää itsestäänselvänä vastustaa vihreää, jos oma hattu on sininen. Jotkut radikalistit jopa kieltäytyvät käyttämästä toisen istin tekemää lääkettä, musiikkia tai työkalua vain välttyäkseen tunnustamasta toisen etevyyttä.

Istien logiikka perustuu nollasummapelin koodistoon. He siis ajattelevat, että toisen onni on oma tappio ja päinvastoin. Tämä ajatusrakenne on peräisin muinaissuomalaisille tutusta onnikonstanssiperiaatteesta, jonka mukaan maailmassa on vakiomäärä onnea, jota voi tietyin poppaskonstein kähveltää vaikkapa naapurin eukolta. Yksi hyväksi havaittu tapa on kuulemma kiivetä perse edellä naapurin pihapuuhun. Surullista kuin seuraava esimerkki.

Aikoinaan tunnettu poliitikko ja isti Jörg Haider ajoi kohtalokkaan kolarin, ja vieläpä äitinsä syntypäivien kynnyksellä. Haider kuoli, ja auton lisäksi ruttuun meni hänen edustamansa ismi. Spekulaatiot alkoholismin ja homoismin osuudesta onnettomuuteen saivat istien keskinäisiä voimasuhteita osoittavan mittarin värähtämään aavistuksen vasemmalle (Haiderin oma ismi olisi ollut oikealla). Istien keskuudessa Jörg Haider ei ikinä paljastunut ihmiseksi kaikkine vivahteineen – hän paljastui huonoksi istiksi.

Ismin voima vangitsee ajattelun palvelemaan abstraktia kuvajaista sen sijaan, että kannustaisi etsimään kysymyksiä ja vastauksia ilman suitsia – tarkastelemaan ihmistä arvoituksena. On helppoa tarkistaa manuaalista, mitä mieltä kulloinkin tulee olla. Itsenäinen ajattelu ja epätietoisuuden sietäminen sen sijaan pelottaa.

Luulenkin, että ismien suosio perustuu pelkoon. Istejä pelottaa itsenäisen ajattelun aiheuttama vastuu. Turvaan pyrkivät istit valitsevat luettelosta heille suositellun ismin, sillä he tarvitsevat vastuulleen kantajan, oppijärjestelmän, ohjekirjan, suuren johtajan. Vastavuoroisesti he kannattelevat ismiä näkyvillä ja kiillottavat sen pintaa uskoen sen kimaltavan toisia ismejä kirkkaammin. He uskovat, että lopulta oman ismin hehku valaisee heidän kasvonsa muiden ismejä ihanammin.

Lopulta kuitenkin, nyt ja aina, ismin pinnasta heijastuu vain omaa naamaa vinhasti hierova rätti, joka hieroo ja hieroo, ettei kuva ikinä katoaisi. Eikä se muuten katoakaan.

Mielestäni ismejä tulisikin tulkita kuin opastintauluja ajattelun areenalla. Ismit ovat kiteytyksiä ja oikopolkuja, joilla voidaan sivistyneessä keskustelussa opastaa eri näkökulmien pariin ja selventää niiden suhteita. Ismi ei ole suojapuku.

Ismit soveltuvat ajatusmaailmojen tarkasteluun, jonka jälkeen ne kannattaa jättää omilleen eikä päästää takertumaan hahmoonsa, sillä ismiin samastujan mieli on kaavamainen. Kaavamaisuus ajattelussa luo ahdistusta ja ahdistus johtaa arroganssiin.

Myönnän myös nimitelleeni istejä jonkin verran, mutta aion vähentää, sillä nimittely ei edistä muuta kuin ankeiden mediakanavien kassavirtaa ja kansalaisten keskinäisiä kätinöitä.